Kevättä odotellessa

Viime päivinä olen vilkaissut silloin tällöin internetin lintukameroita. Kaupunkilaiselle todella mukava tapa piipahtaa luonnon keskellä silloin kun oikeaan luontoretkeen ei ole mahdollisuutta.Viron lintukameran näyttämä merikotka istuu jo kärsivällisesti pesässään, vaikka ympäröivä luonto on vielä aivan lumen peitossa! Länsi-Vironmaalla sijaitsevalla ruokintapaikalla tapasin neljä metsäkaurista. Maisema oli yksinkertaisen kaunis – vain  valkoisen  ja harmaan eri vivahteita, karua ja haurasta. Maa ohuen lumihahtuvakerroksen peitossa ja kauriit kuin sadusta! Tarton seudulla tihuutti nyt räntää ja linnut olivat vetäytyneet vihmalta suojaan.  

Suomalaiselta lintusivustolta sain tietää, että Utössa on jo tuhansia soidinavia haahkoja! Miten iloisen kevyeksi mieli tuleekaan tuollaisista uutisista!

                                            *                    *                    *

Viime viikkoina mielen maisemani on ollut 1800-luvun Ranskassa. Seuranani mm. kirjailijat Gustave Flaubert (1821-1880) ja George Sand (1804-1876)  sekä taiteilija Paul Cézanne (1839-1906). Henkilökohtainen yhteys menneisiin vuosisatoihin tuntuu tärkeältä. Pelkkä ulkoisiin tapahtumiin keskittyvä historiankirjoitus ei koskaan pysty avaamaan sitä tasoa, millä yksittäiset ihmiset elävät.

Kun Flaubert ja Sand keskustelevat vuosien 1848 tai 1870 kumouksellisista tapahtumista, he kertovat myös noiden tapahtumien vaikutuksista omaan ja lähimmäistensä elämään. He surevat, kärsivät kylmyydestä, odottavat kevättä, hoitavat puutarhaansa, kuuntelevat lintujen sirkutusta, iloitsevat lastenlasten terävistä huomioista, ärsyyntyvät metelöivistä junista. Mikä tuossa arjessa kiinnostaa? Vaikea sanoa… ehkä se havainnoinnin tapa, tyyli ja vanha vieras maailma jonka elämän tuoksinaan pääsee hyppäämään, kun saa mahdollisuuden tuulettaa omia jäykistyneitä, kangistuneita kantojaan ja herkistää aistejaan.

Tuo kahden ystävyksen kirjeenvaihto on myös hieno esimerkki siitä, miten hyvin eri tavalla ajattelevat voivat suhtautua toisiinsa arvostavasti ja toisilleen tilaa antaen. Siinä missä Flaubert inhoaa porvareita,  keskinkertaisuutta ja sivistymättömiä joukkoja (kansaa), siinä George Sand on periaatteellinen Ranskan tasavallan ja vallankumouksen arvojen puolustaja. Hänelle jo lapsuuskokemukset (lähinnän äidin köyhemmän taustan vuoksi) ovat luoneet perustan kasvulle tasaveroisten oikeuksien puolustajana. Erilaisista näkökulmista huolimatta he haluavat jatkaa keskustelua, kuunnella toisiaan ja rohkaista toisiaan puolustamaan omintaan ja itselle tärkeintään. Sandin on usein vaikea ymmärtää Flaubertin erakkomaista, kärsivää elämäntapaa ja siihen liittyvää pedanttista työskentelytyyliä. Flaubertille puolestaan Sandin iloisen huoleton seuraelämä ja kepeältä näyttävä työtyyli ovat vieraita. Mutta molemmat arvostavat sitä hengenheimolaisuutta, minkä he toisissaan tunnistavat.

Kiinnostavaa tuossa Gustave Flaubertin ja George Sandin kirjeenvaihdossa on myös siitä välittyvä kuva tuon ajan henkisestä ilmapiiristä ja kulttuurisesta tilasta. Kirjeissä vilahtelee koko joukko muitakin tuon ajan kirjailijoita ja taiteilijoita, mm. Flaubertin hyvä ystävä, venäläinen kirjailija Ivan Turgenjev, joka tuolloin asui pitkiä aikoja Pariisissa.

Niin Flaubertia kuin Sandiakin kiinnosti kysymys kirjailijan ja hänen teostensa suhteesta - miten kirjailijan oma elämä, ajattelu ja moraaliset kannanotot näkyvät itse teoksissa. Flaubertille tärkeää oli objektiivisuutta lähentyvä tapa joka pyrkii suhtautumaan puolueettomasti kuvattaviinsa. Sand taas oli sitä mieltä, että kirjasta pitää näkyä myös kirjoittajan  ajatteleva persoona. Sielua ei saa vetää pois kuten hän totesi. Miten kiinnostavaa olisikaan  tavata Flaubert ja Sand meidän aikamme kirjallisuuskeskusteluissa!

Cézannen valitsin joukkoon hänen Provence-taustansa takia. Ennen Mentónin matkaa on ollut mukava saada tuntumaa tuohon eteläisen Ranskan alueeseen ja siellä eläneisiin. Cézannen omin maisema oli Aix-en-Provencen ympäristö, Arc-joki ja Sainte-Victoire-vuori, oliivipuut, pinjat, viinitarhat… Göran Schildtin kirja Cézannen elämästä ja työstä kuvaa mutkikasta polkua taiteilijaksi. Cézannen pankkiiri-isä kun olisi mielellään nähnyt poikansa vähän vakaammissa (ja varakkaammissa) toimissa kuin taiteilijana. Cézannen kirjeet avaavat mielenkiintoisia pohdiskeluja taiteesta ja elämästä yleensä. Yhtenä tärkeimmistä kanssa-ajattelijoista Cézannella oli hänen  lapsuudenystävänsä, sittemmin kirjailija Émile Zola.

Nuoren Paulin kirjeet ovat täynnä runomuotoon kirjoitettuja havaintoja, riimitystä ja rytmiä – hienolta tuntuu tuo kielen kehoon asti ulottuva rytminen poljento. Cézannelle provencen ja latinan kielet olivat vielä elävää kulttuuriperintöä, jota hän saattoi käyttää aistimusten tarkentamiseen kokemustensa esille tuomiseen.

Nykyajassamme minusta taiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen suhtautuu samalla vimmalla kielen totuudellisuuteen. Ehkäpä seuraavaksi siirrynkin Hannu Väisäsen seuraan tarttumalla hänen uusimpaan kirjaansa Kuperat ja koverat (Otava 2010). Kevättä ja luontoon uudelleen puhkeavia värejä odotellessa.

Tuija Teittinen-Tieaho