Hyllyjen välissä hiljaa

Risto Hakunen oli tavallinen suomalainen mies. No, tavallinen ja tavallinen – jos tavallinen suomalainen mies on semmoinen kuin yhteen runkoon vartettu monirotuinen omenapuu, niin sitten oli. Risto oli lopettanut työuransa vapaaehtoisesti hiukan ennen virallista eläkeikää, ja saattoi niin ollen elää elämäänsä ilman markkinatalouden maailmanpyörää.
Koska sukanvarteen oli kertynyt riittävästi likviditeettiä, viihtyisä, velaton ja luonnonläheinen rivitalokoti metsän laidassa ja puutarhakaupassa hyvää multaa kukkakylvöksille, hän saattoi rauhassa keskittyä hommailemaan vain sitä, mikä hänelle oli tärkeää. Kirjoja hän rakasti. Suuria kirjoja, pieniä kirjoja, uusia ja vanhoja kirjoja – omia ja lainattuja.

Omiin kirjahyllyihinsä Risto hankki ainoastaan lintukirjoja, puutarhakirjoja ja suomalaisten luontokuvaajien huikeita kokoelmia. Kaiken muun tarjosi kirjasto! Vaivainen kahden kilometrin matka – ja siinä oli hänen paratiisinsa, pienehkö mutta hyvin varustettu kirjasto, josta löytyi KAIKKEA. Kirjat olivat elämän leipä – niiden lehteily, tutkiminen, käänteleminen, käden kosketus – toiseksi jää bittiavaruuden kohina ja kaiken maailman eKirjat.

Kirjastossa siis oli kaikkea. Myös naisia. Riston viihtyisässä keittiössä kiehui aamuisin puuro vain yhdelle – enempää ei tarvittu, koska hänellä ei ollut vaimoa, ei pekkaa ei paavoa, eikä edes tyttöystävää. Risto oli erämies sielunsa sopukoita myöten. Hän tunsi suurta ja kiihkeää tyytyväisyyttä, kun kruunupäinen hirvisonni ja kiväärin luoti kohtasivat oikeassa kulmassa, toverit työnsivät kuusenoksaa hatunlieriin ja talven herkkuhetket tulivat turvatuiksi, vähän niin kuin Huovisen Hamstereilla. Kahvitulilla oli pölkky poikineen sauhunnut ja kilometrikaupalla kärvennetty makkaraa, kun Riston yksinäistä elämää (määritelmä EI ollut hänen omansa) oli yritetty helpottaa oikein miehissä – oliko nyt muka oikein, että tämmöinen keräilyharvinaisuus oli vapaalla jalalla? Kateuttako lie vai vahingoniloa, mutta neuvoja sateli: että serkun veli oli netistä löytänyt ja etkös sinä sieltä kirjastosta jotain salahimokasta Taapermannia ja kesällä taas lavalla Kari Tapio…

Risto itse ei ollut moksiskaan, myhäili vain ja tuumiskeli joskus itsekseen, että jos joutuisi vastaamaan naistenlehden syvähaastattelun kysymykseen ”mikä on ollut yhteistä rakastamissasi naisissa” niin vastaus olisi helppo: ”Katoaminen.” Olihan sitä tullut kaikenlaisia hernekerttusia pyöritellyksi parketilla, mutta vakavampaan naishistoriaan kirjautui vain kolme naista. Kolme naista, kolme ”hopeasijaa” Ristolle. Hän oli jäänyt toiseksi itse asiassa juuri sen ”Taapermannin” yhden runosarjan elementeille: Maa, Vesi, Tuli.

Ensimmäinen, se kaunein, vauraan perunatilan ainokainen, oli luvannut viimeisiä henkosia vedelleelle isälleen puurtaa itsensä maa- ja metsätaloustieteen tohtoriksi. Se hanke meni siis pottumaahan. Toinen, reipas raikas raitis, tykästyi Ristoon oikein oikeasti, mutta pelästyi omia tunteitaan, istui eräänä iltana ns. alas, luki Tommy Hellstenin kirjan Saat sen mistä luovut, pakkasi rinkkansa ja kirjan Myytillisiä Tarinoita ja häipyi eräoppaaksi Kuusamon koskille. Se viimeinen – niin Risto tyytyi ajattelemaan – sai päähänsä päästä maan ensimmäiseksi naispuoliseksi palopäälliköksi, joten sen pesän alkurakenteet olivat tuhkana jo ennen syntymistään.

Näistä menetyksistä seurasi alakuloa ja haikeutta, mutta koska miehemme itsetunto ja -tuntemus olivat kohdallaan, hän ei suinkaan ruokkinut kaihoa kaiholla. Risto uskoi Hermann Hessen säkeeseen ”kirjoista et milloinkaan onneasi saa, mutta omaan itseesi ne sinut johdattaa”. Jos kerran elämä pyyhkäisi välillä sielun kukkamaan matalaksi, ei muuta kuin uusia kasvun voimia hankkimaan! Ja Risto luki. Kvanttifysiikkaa, muurahaisten ekologiaa, elämäntaitoa, ruokahistoriaa. Jaakko Heinimäen laatima Suomen lasten Raamattu ilahdutti ja lämmitti häntä suuresti – samoin myös muu käkkäräpäisen papin tuotanto. Kirjastoon, kirjastoon!  Sieltä sai kirjojen lisäksi muutakin: hymyjä.

Tammikuussa sitten tiskin taakse ilmestyi uusi hymy. Nimilapussa luki ”Pirja. Kirjastovirkailija.” Vaaleat hiukset, sinertävät silmät. Silmät! Riston päässä suhahti. Kotona hän huomasi lainanneensa kirjat Tee edes tämä, Suomen koirarodut ja Ihanat essut. Sen päivän jälkeen kirjastoreissujen luonne muuttui. Risto oli kuin paraskin bongari – lintujen parissa se asia kuuluikin hänen lempipuuhiinsa, mutta nyt oli kyse aivan muunlaisista ”haviksista”. Pirjan nimettömässä ei ollut sormusta. Joka toisella kerralla se tuntui merkitsevän jotakin, sitten taas ei. Mutta ne silmät – löytyikö niistä jotakin??? Risto keksi Pirjan silmille uudenlaisen värimääritelmän: ilmeenväriset.

Joskus bongattavaa oli löytyvinään, toisella kerralla ilmeisesti, varovainen ehkä… oikein plussapuolisen ”ehkän” jälkeen kirjakassin sisältö oli, no, yllätyksellinen. Talvi kääntyi valoksi, valo kevääksi, Risto luki (oikeastikin!), selaili puutarhakirjoja, hankki kukkien siemeniä, bongasi lintuja ja ilmeitä….seurusteli hömötiaisen ja oravien kanssa. Eräänä huhtikuisena iltana hän seisoi pihasellaan ja katseli metsänreunan takaa kohoavaa kuuta. Töyhtöhyyppä huuteli pellolla, liekö huutanut kuulle – Risto oli hiljattain lukenut Rakettimiehiä -nimisen kirjan ja tuumi, että jos hän nyt killuisi haaleanvaalean kuun pinnalla hopeanvärisessä pussipuvussa, niin sieltä lähtisi moninkertaisena maailmankaikkeuteen viesti: ”Houston ja kaikki muutkin siellä kuulolla: MINULLA ON ONGELMA!”

Sisällä, lukulampun valossa, kirja sylissä – liekö ollut Kuukkeli, sielunlintu – mies ajatteli, mitä kaikkea voisikaan viestittää toiselle ihmiselle rivien välissä. Katse kiersi kirjahyllyjä, hyllyjen välissä, hyllyjen... välissä… HYLLYJEN VÄLISSÄ! Siinä se oli. Moni-serkun levy. Kirjastolauluja. Oli jo melkein yö, joten puhelu sai odottaa aamuun. Ristolla oli serkku, juuri eläkkeelle asettunut kirjastonhoitaja, jonka nimi oli niinkin erikoinen kuin Moni Tavunen. Serkku oli elämänsä aikana päässyt neljään ”Siinäpä sattuva sukunimi” -juttuun ja vakuuttanut jokaisella kerralla, että hänen etunimensä oli todella oli VAIN Moni, kiitos isän originellin huumorintajun. Arvaatte varmaan, että Risto nukkui yönsä mitenkuten.
 

Suunnitelma kiersi hänen veressään kuin kohiseva koski. Kaikki oli kirkasta, selvää ja johdonmukaista – vain lopputulos oli avoinna. Serkku luki hänelle laulun sanat, kynä rapisi paperilla – sähköposti olisi ollut turha hidaste. Aamu oli sumuinen, mutta kun Risto avasi oven, mustarastas heläytti koko ohjelmistonsa ilmoille, aivan kuin julistaakseen hämärälle kilpailun kevään kehittymisen herruudesta. Syvä hengitys, keskittyminen – mies, paperi, kynä, sanat. Kirjastoon, kirjastoon… Pirja istui tiskin takana, oli hiljaisehkoa. Ainut asiakas oli kirkkoherra, joka istui lukemassa Bodaus-lehteä, katsahti Ristoon – ja iski silmää. Merkki?! Kirkkoherran paidassa luki ”Harrasta viiniä”; Heinimäkeä sekin. Reippaasti nyt, evästi Risto itseään. Hän oli päättänyt olla eri mieltä Tommy Hellstenin kanssa Saat sen mistä luovut  -ideologiasta. Nyt kirjat! Yksi sieltä, toinen tuolta. Kirkkoherra lähti.

Riston päässä risteili ennätysmäisen lyhyessä ajassa ennätysmäinen määrä ajatuksia, teemoja, teesejä – päällimmäiseksi jäi yksi: ”Väline on viesti”. Siispä kohti lainaustiskiä, Pirjaa – kohti sormuksetonta vasemman nimetöntä, tulta päin, pelaamaan upporikasta ja rutiköyhää. Kirjoja oli vain viisi: Avoin tie.  Perhosia vatsassa.  Matka omenapuuhun.  Tuijotin tulehen kauan.  Niinkus tiedät. Ja kirjapinon alle lappunen, jossa oli laulun sanat. Aikansa pohdittuaan Risto oli tehnyt muutamaan sanaan pieniä muutoksia, ja koska ei missään tapauksessa halunnut syyllistyä plagiointirikokseen, hän lupasi pyhästi sekä itselleen että jollekin Korkeammalle Voimalle: Jos tämä projekti onnistuu, lähetän laulun tekijälle konjakkipullon täyden tunnustuksen kera. Piste.
 

Paperilappusessa luki:
”Hyllyjen välissä hiljaa rakkaus ratsastaa, hyllyjen välissä hiljaa ja ilman satulaa.
Kirjoitettu on kirjaan tämä tarina jo tuhat kertaa,
mutta meidän tarinamme on uusi ja rohkea,
tämä meidän tarinamme alkoi kahdesta katseesta.
Mä tulin aina uudestaan, et sanonut sä sanaakaan,
ja opin tuntemaan sua vähitellen…
Mä puhuin sulle sillä, mitä mä luin –
ja kerran sä tulit tiskin takaa pois!”
 

Ja, kuten kulunut sanonta kuuluu: loppu on historiaa. Mitään muuta kulunutta siinä ei sitten ollutkaan, vaan uutta, tuoretta ja pidäkkeetöntä onnea ja rakkautta sekä hyvinä että pilvisinä päivinä. Laulunikkari Jukka Alihanka sai konjakkipullonsa ja Risto paluupostissa onnittelut. Aamupuurolautasia on nyt kolme. Hakusen perhehistorian lehdet täyttyvät. Iltaisin, nukkumaanmenon aikoihin, pikkuinen Jaakko Matti-Yrjänä pohtii, voiko niin mukavalla olennolla kuin Nalle Puhilla olla ihan oikeasti pienet aivot; vieressä köllöttelevä isä-Risto miettii, onko vielä aikuisten salaisuutena kasvava pikku-Hakunen tyttö vaiko poika – ja keittiössä Pirja-äiti fundeeraa, käyttäisikö tilille eilen lennähtäneen viidentoista (15) euron palkankorotuksen huulipunaan, vai säästäisikö sen tulevien - sananmukaisesti lihavampien – aikojen varalle.

Ken elää, hän näkee. Ken lukee, hän elää! Eläkää tekin – ja käykää kirjastossa. Jos se mieluinen tai muuten tarpeellinen kirja ei juuri sillä hetkellä olekaan paikalla, hymyn saa aina.

Leena Suurnäkki
Kirjastovirkailija
Ruissalon kirjasto