Haahtelan matkassa

”Nuori mies saapuu kaupunkiin 17. kesäkuuta kello kolmen maissa iltapäivällä.” Näin alkaa Joel Haahtelan romaani Traumbach (Tammi 2012). Ja jo ensimmäisestä lauseesta lähtien kirja heittää minut omien mielleyhtymieni ja muistojeni joukkoon. Muistan etenkin Marguerite Durasin kirjan Puoli yksitoista kesäiltana ja hämmennyn tästä pysähdyksestä. Eikä tuo alku ole ainoa häivähdys Durasista. Mutta nyt  takaisin Traumbachiin.

Kirjan nuorella miehellä on tehtävä:hän haluaa löytää Traumbach-nimisen miehen, kuvata hänet mahdollisimman tarkkaan ja tämä tehtävä saa hänet matkustamaan kauas…  Mutta samalla kun nuori mies etsii isäänsä (etsiikö hän isäänsä?), hän haluaa tutkia mahdollisia elämiä, tienhaaroja, sattumia, jotka olisivat voineet viedä toisaalle. Jos…

Haahtelan ajattelussa ihminen on ainaisessa pakkotilassa, valintojensa vanki. Ihminen on heitteillä,  kaikkien satunnaisten tekijöiden armoilla, joskin juuri tähän sattumien vapauteen ja ennakoimattomuuteen voi sisältyä mitä suurin onni. Haahtela tuntuukin haluavan Traumbachin lukijat mukaan itse kunkin omien jälkien tutkimiseen. Menneen elämän häivähdykset ja usein  alitajuiset muistot tupsahtavatkin joskus käsittämättömissä paikoissa.

Nuori mies kulkee pieneen lähes hylätyltä tuntuvaan kaupunkiin, joka tässä kirjassa vaikuttaa sijaitsevan entisen DDR:n  alueella. Eletään lopun tunnelmia. Ihmiset ovat lähteneet tai lähdössä, kukin omien unelmiensa perässä. Mutta ollaanko sittenkään missään konkreettisessa maailmassa? Kaupunki on väliin kuin sitä ei olisikaan. Vasta kohdattu kasvoton byrokratia saattaa yhtäkkiä olla kadonnut taivaan tuuliin. Ei sekään ole varmaa, onko etsittyä henkilöä olemassakaan. Eika lopulta edes se, kuka on tuo nuori mies, jota kirjan kaikkitietävä kertoja seurailee? Ainoa varma asia tuntuu olevan matka ja lukija kirjansa ääressä. Hetken olen melkein vihainen Haahtelalle, etten saanut tutustua mieheen, jota hänen kirjansa päähenkilö oli lähtenyt etsimään!

Mutta palataanpa vielä hetkeksi siihen, millaisille sivupoluille  kirja minua houkutti. Haahtela mainitsee kirjassaan erään taiteilijan nimen, johon halusin tutustua ja siirryin internetin ääreen. Kyseessä on DDR:ssa syntynyt taidemaalari Georg Baselitz (s.1938), alkuperäiseltä nimeltään Hans-Georg Kern. (Sattumalta taiteilijan nimikin tuntuu viittaavan ytimeen, sisimpään!) Wikipedia kertoo taiteilijasta seuraavaa:  ”Yleisö tuntee hänet ehkä parhaiten maalarina, jonka teoksissa henkilöhahmot on kuvattu ylösalaisin, pää alaspäin. Tällä yksinkertaisella ratkaisulla Baselitz on perinteisiä tekniikoita käyttäen ja kaikille tuttuja aiheita esittäen kyennyt antamaan kuvilleen poikkeuksellista voimaa ja myös yleisempää kiinnostavuutta: katsoja erehtyy huomaamattaan pohtimaan, miten päin asioiden pitäisi olla, jotta ne eivät olisi väärin päin.”

Ehkäpä jokin Baselitzissa on puhutellut Haahtelaa ja nyt saamme me lukijat osamme Haahtelan omista ”nurinperin käännetyistä” kuvista. Haahtelan heitteleminä joudumme mekin nyt miettimään omaa kuvaamme maailmasta ja itsestämme. Tietysti tällaiset pienet viitteet voi kirjassa sivuuttaakin, antaa kirjan viedä eteenpäin. Mutta minua ne innostivat ja houkuttivat mukaansa. Matkallaolo on mukavaa ja tutkiminen yhtä lailla.

Haahtela totesi eräässä haastattelussa, että ihmiset vaikuttavat monella tavalla toisiinsa. - Niinpä.

Joel Haahtela: Traumbach
Pienoisromaani
Otava 2012