PRONSSILAATTA

Kirjasto oli uusi, mutta sitä ei ollut tehty miksikään kirjamausoleumiksi eikä suunnittelussa ollut lähdetty tavoittelemaan tekohienouksia. Kirjaston kustannusarvio oli minimaalinen ja se oli jopa alitettu, mitä ei Vetäyksessä muistettu aiemmin kunnallisessa rakentamisessa tapahtuneen. Olipahan vain tarpeeksi iso tila, jota voi kätevästi muunnella. Esikuvana näyttivät olleen lähinnä city- ym. marketit, joissa ihmiset todistettavasti kuluttivat paljon aikaansa ja joiden oli pakko olla toimivia.
                      Sisään astuttaessa heti ovensuussa vastapäätä kahviota oli peliluola video-, tietokone- ynnä muine peleineen. Seinän vierustalla oli pari eläkeläismummua tyhjentämässä hedelmäpeliä ja yksinäinen pappa louskutti yksikätistä. Hyllyissä oli pitkät rivit Hero Qvestiä, Rahaa kuin roskaa-, Hotelli- ja Sadonkorjuu-noppapelejä. Parille pöydälle oli maalattu shakkilauta. Tila palveli iltapäivisin koululaisten kokoontumispaikkana ja sen järjestyksestä vastasi eläkeläisten vapaaehtoisporukka, josta sai tarvittaessa peliseuraa. Joka päivä tarjottiin ilmaiseksi vastaleivottua pullaa ja maitoa. Menestys oli taattu.
                      Myös monet työttömät viettivät päivänsä kirjastossa, jonottivat aamulla oven takana ja olisivat varmaan jääneet yöksikin, jos se olisi käynyt päinsä. Raakkel kääntyili kirjastossaan kuin ”vanha äiti” ja tuntui nauttivan ehdotonta kunnioitusta niin asiakkaitten kuin henkilökunnankin keskuudessa. 
                      Suuressa kirjahallissa, johon valo tulvi kattoikkunoista, Johanna oli hämmästyksestä lentää selälleen. Tila muistutti enemmän ruokakauppaa tai pelastusarmeijan kirpputoria kuin säntillistä kirjastoa. Täällä ei tarvinnut nyrjäyttää niskojaan eikä pyllyillä hankalien alahyllyjen tasolla.
                      Esittely- ja tarjoustiskejä oli paljon, samoin palautushyllyjä. Niistähän ne parhaat kirjat kuulemma aina löytyivät! Kaunokirjallisuuskin oli jaoteltu omiin ryhmiinsä. Oli sukutarinoiden osasto, piiloporno, absurdismi ja niin edelleen. Jännitystä ja länkkäreitä oli suuret osastot. Ne mihin kirjastonhoitaja ei ollut ehtinyt syventyä, oli pistetty sitten maittain tai maanosittain: afrikkalainen, eteläamerikkalainen, grönlantilainen, intialainen kaunokirjallisuus…
-- Tärkein periaatteeni on, sanoi Raakkel, että pyrkimys aukottomaan täydellisyyteen hylätään. Kirjastoni on yhtä epälooginen kuin elämäkin. Kaunokirjallisuuden aakkostuksesta on kokonaan luovuttu. Perhosensiipiefekti nääs! Jos emme löydä jotain kirjaa omista kokoelmistamme, lainaamme sen muualta. Hyvin harvoin kaunokirjallisuutta haetaankaan tikulla syynäten. Sen enemmän asiakkaissa näyttää olevan iloisia löytäjiä!
-- No mites kun… täällähän on vähän niin kuin kaupassa, on noita tarjouksia ja silleen. Vaihtuuko ne? Johanna äimisteli.
-- Totta hemmetissä ne vaihtuu! Raakkel katsahti hämmästyneenä Johannaa.
-- -- --
Kuoltuansa Raakkelistakin tuli kulttihenkilö. Hän tuli perustaneeksi ”anarkistisen kirjastokoulukunnan”. Nimittäin Johannan Meidän Kunnat –lehdessä ollut artikkeli sysäsi liikkeelle tapahtumaketjun, jossa Vetäyksen kunnankirjasto valittiin Vuoden Kirjastoksi. Raakkelin peliluolaoivalluksiin ja markettisovelluksiin käytiin tutustumassa niin sosiaali- kuin nuorisolautakuntienkin taholta. Jopa kunnanhallitusten lähetystöjä ravasi esittelytiskein välissä. Ja viimeisimpänä tulivat sitkaasti tutustumiskäynneille myös kirjastonhoitajat. ”Ettäkö tällä tavalla oikein todesta voitiin kirjastoja suunnitella ja rakentaa ynnä panna tavaraa esille?”
                      Seuraavana vuonna valtakunnallisena Lainan päivänä kirjastorakennuksen seinään kiinnitettiin pronssinen muistolaatta Raakkel Hannikaisen, kirjastonhoitajan ja dekkarikirjailijan muistoksi. Ehkä joskus aikanaan joku innokas kirjallisuudenopiskelija kirjoittaisi tutkielman hänen tuotantonsa ja dramaattisen elämänsä yhteyksistä.
 
(Lönnroth, Noitapussista kurkistaa kuolema, 1992.)