Immi Hellénin runot elävät yhä

Kirjoittanut Kauppala Outi 23 Tammikuu, 2012 - 15:22.

Kaikki tuntevat Oravan pesä -lastenlaulun ja Joulukirkkoon -joululaulun, mutta harva tuntee niiden kirjoittajan, Suomen ensimmäisen lastenrunoilijan Immi Hellénin.

Runoilija ja lastenkirjailija Immi Hellénin kuolemasta on kulunut 75 vuotta. Kuka Immi Hellén? Moni ei tunne runoilijaa henkilönä, mutta osaa kyllä paljon hänen tuotantoaan: sanoituksia lastenlaululuihin, joululauluihin, virsiin ja hengellisiin lauluihin.

Hellénin kynästä ovat lähteneet muun muassa Enkeli ohjaa (Maan korvessa kulkevi), Joulukirkkoon (Kello löi jo viisi), Oravan pesä (Kas kuusen latvassa) ja Peipon pesä (Koivun oksaan korkealle).

Siinä missä Sakari Topelius on nimetty Suomen lasten satusedäksi, Hellén olisi henkilönä ansainnut saada kunniamaininnan Suomen lasten runotätinä.

Runoja opittiin

koulukirjoista

Immi Hellén oli Topeliuksen ohella merkittävä suomalaisten lastenlaulujen sanoittaja. Hän riimitteli yli tuhat runoa 1880-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Monet niistä on sävelletty, ja ne ovat siirtyneet lauluina sukupolvelta toiselle ja muodostuneet yhteiseksi kansalliseksi kulttuuriperinnöksi. Hellénin runot tavoittivat monia ikäluokkia läpikotaisin, koska niitä julkaistiin paljon kansakoulujen luku- ja laulukirjoissa.

Immi Hellén jatkoi romanttisella tyylilajillaan Runebergin ja Topeliuksen jalanjäljillä. Hänen runoistaan piirtyy lukijan mieleen samanlainen idyllisyys kuin Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun kuvituksista.

Hellén oli kansakoulunopettaja, jonka teksteissä huokuvat kristillinen etiikka ja kansallisromantiikka. Runoissa on vahva kasvattava ja valistava ote. Runoilija oli aktiivinen raittiusaatteen kannattaja sekä eläinten- ja luonnonsuojelija.

Lapsi tarvitsee

turvaa ja rakkautta

Vuosisadan vaihteessa lapset ja lapsuus nähtiin jo erillisinä aikuisista, erityisenä kehitysjaksona. Hellénin runoissa lapsi saa elää ja varttua turvallisessa ja rakastavassa kodissa. Lapsuusaika on huoletonta ja ihanaa, ja lasta tietoisesti varjellaan elämän karuimmilta puolilta.

Hellén avasi lapsille sadunhohteisen maailman, mutta muistutti myös ahkeruudesta, auttamisesta ja uhrautuvaisuudesta. Monissa runoissa lapset tekevät pieniä kodin töitä äidin ja isän apuna.

Erityisen lämpöisesti Hellén kuvasi äidin ja lapsen suhdetta. Äiti oli kodin hengen luoja. Isän paikka oli kauempana, kenties pellolla tai metsätöissä.

Äidin ja lapsen varhaisen vuorovaikutus- ja kiintymyssuhteen tärkeyden puolesta puhuvat kasvatustieteilijät tänään tieteellisin perusteluin. Saman asian kuvaili Hellén satakunta vuotta sitten näin:

Maailman kaunein sana

Tahdotko nähdä ihmeen kauniin kuvan, kun äiti ja Erkki istuvat portailla tuvan?
Mitäpä Erkin kuiskaavan luulet, noin kun on kirkas sen katse ja hymyssä huulet?	Sanaan siihen liittyy kaikki, mi hyvää, kaikki mi maassa on kaunista, tunnetta syvää.
Oi, oppinut yhden sanan on vasta, sitä ei lakkaa kyyhkynen kujertamasta.	Äiti, oi, äiti, maailman kaunein sana – se sointuu kuin ihana sävel lapsen lausumana.

Runossa kuuluvat niin äidin hellyys lastaan kohtaan kuin lapsen luottamus ja ihailu äitiään kohtaan.

Ensimmäisen suomenkielisen

nuorisoromaanin kirjoittaja

Hellèn julkaisi elinaikanaan kaksi runokokoelmaa, Lasten runoja I (1898) ja Lasten runokirja (1930). Runoja julkaistiin muun muassa lastenlehdissä Pääskynen ja Koitto, sekä joululehdissä.

Myöhemmin hänen tuotantoaan on julkaistu useissa kokoelmissa. Tuorein niistä on vuonna 2011 ilmestynyt Tuula Korolaisen toimittama Hyvää huomenta, Punahilkka! Se sopii pienimmillekin kuunneltavaksi. Katse viipyilee selkeissä ja värikkäissä Karoliina Pertamon kuvissa.

Tästä kirjasta löytyvät muun muassa:

Aamukahvin ääressä

Kukko: Hyvää huomenta, punahilkka! Miltäs se maistuu kahvitilkka? Kana: Ah se on aivan liian kuumaa, kieltäni polttaa, päätäni huumaa.

Äiti leipoo

Äiti leipoo hymyellen, kelle leivot, äiti, kellen? Vielä kysyt - kelles muille: pienoisille piimäsuille.

Iloinen tyttö

Olen polvella isän istuja, olen äitini tunttarulla, olen mummun muru, eikä haita suru, niin ihmeen hauskaa on mulla.

Immi Hellén kirjoitti runojen lisäksi kaksi romaania. Aune (1896) on ensimmäinen suomenkielinen nuorisoromaani, joka kertoo parantumattomasti sairaasta tytöstä. Eeva Aarnio (1901) –kirjassa nuori nainen luopuu lupaavasta laulajattaren urastaan. Näytelmää Luvattu maa esitettiin Kansallisteatterissa vuonna 1907.

Hellénin runojen kasvatusaatteista on tehty väitöskirja Kotiveräjältä maailman turuille. Runoilijan kotiseudulla Jämsässä toimii Immi Hellén Seura ry .

Hellén rakasti

Suomen lapsia

Immi Hellén syntyi Kuorevedellä vuonna 1861. Kanttoriperheen kotikieli oli ruotsi, ja tytär kastettiin Ingeborgiksi. Hellén sai kasvaa musikaalisessa, sivistyneessä ja hengellisessä ympäristössä.

Kymmenvuotiaana hän aloitti Tampereen ruotsinkielisen tyttökoulun, jonka hän suoritti neljässä vuodessa. Ensi alkuun hän toimi kotiopettajana, ja kun ikää oli karttunut vaaditut 19 vuotta, hän pääsi Jyväskylän seminaariin 1880. Valmistuttuaan Hellén työskenteli kansakoulun opettajana lyhyen aikaa Vaasassa, ja elämäntyönsä hän teki Helsingissä Lapinlahden kansakoulussa.

Hellén kirjoitti suomeksi, ja hänen parhain luomiskausi ajoittui 1890-luvun lopulle, jolloin hän julkaisi ensimmäisen runokirjansa. Siitä löytyvät hänen tunnetuimmat runonsa. Hellén oli tuottelias 1930-luvulle asti.

Hellén eli naimattomana Onna-sisarensa kanssa. Hän jäi opettajantyöstä eläkkeelle vuonna 1927 ja kuoli 76-vuotiaana Helsingissä tammikuussa 1937.

Arkun äärellä Hanna-sisaren mies Väinö Kanerva sanoi: ”Immi rakasti elämää, elämää sen kaikissa vaiheissa ja ilmenemismuodoissaan. – Mutta kaikkein enimmän hän elämässä sittenkin rakasti ihmiselämän kevättä, lapsia. –Tämän suuren rakkauden kohteena olivat kaikki Suomen lapset.” Hellén haudattiin Hietaniemen hautausmaahan.

”Lukekaa lapset Immi-tädin runoja ja satuja, niistä opitte näkemään elämän kauneutta, opitte rakastamaan isänmaata, luontoa, toisia ihmisiä ja Jumalaa. Ja kun Suomen lapset sen oppivat, ei Immi Hellén ole turhaan elänyt, ei hukkaan runoillut ja vaivaa nähnyt”, kirjoitti Koitto-lehden päätoimittaja Aino Holva Hellénin muistonumerossa.